Chasing A Dream - Tarina siitä kuinka piirtelin hevisetien naamoihin

Niin paljon on taas ehtinyt tapahtua ja niin monesta asiasta pitäisi päästä lätisemään, mutta en anna asioiden skippailua itselleni anteeksi. Jatkammekin siis menneisyydessä kulkemista. Pikkuhiljaa nämä jutut alkavat kapuamaan kohti nykypäivää, joten huolet pois. Tarvitsen vain pienen hetken saada sanaisen säiläni taas teräväksi. Nyt kuitenkin otsikon tarjoamaan aiheeseen. Parempi selittää ennen kuin päänne keksivät liikaa kiusallisia kysymyksiä.

Rumpalipoika Jani Nyman sai kokea kynän kauhut.

Nokkelimmat pikku karvapallerot siellä kotikatsomoissa muistavat hyvin SoulHealerin The Deception -musiikkivideon. Pätkän, jonka allekirjoittanut ideoi ja jälkituotti. Seremoniat pidettiin ja juhlat juhlittiin. Jonain päivänä saatan kertoa niistä kekkereistä hieman enemmänkin, mutta nyt teidän on vain tärkeää muistaa niiden olemassaolo.

Yhteistyötä bändin kanssa oltiin päätetty jatkaa tulosten ollessa enemmänkin kuin onnistuneita. Niinpä juolahti pieneen mieleeni hassu ajatus. Ajatus, joka poikikin sitten melkoisesti.
Minut tiedetään Marvel-fanipoikana ja viime vuosien Cinematic Universe -ryöpytys on vain ruokkinut janoani kaikenkarvaisiin supersankareihin. Yksi asia, joka The Avengers -elokuvassa minua suunnattomasti miellytti, oli Soundgardenin siihen tekemä musiikkivideo Live To Rise. Ja kun aiheeseen nyt survouduttiin, niin mainittakoon myös Linkin Parkin Iridescent, joka on ehkä edelleen yksi suosikkikkejani musiikkivideoiden saralla.

Ja eipä siinä mitään, sanoi Niko kun lähti Itään. Vaan tulipahan takaisin, tuli idea. Raksutus allekirjoittaneen päässä johti aivopieruun. Miten siistiä olisi saada Casedille oma video?
Yksi puhelinsoitto tuottajasetämme puhelimesta ja homma oli selvä. Chasing A Dream tultaisiin muuttamaan videoksi. Seurasi elämäni helpoin ja kivuttomin käsikirjoitusprosessi. Idea oli päässäni valmiina odottamassa. Sen palaset olivat olleet olemassa jo pitkään. Nyt se piti vain enää toteuttaa.

Toistaiseksi nimetön kaasunaamarimaskottimme pääsi autiopaikalle.

Visio oli selkeä. Viisi vihaista symbioottia päättää purkaa raivoaan rockin voimalla. Kieltolaput saavat kyytiä ja elokuvan päätapahtumapaikkana toimiva bunkkeri jytisee. Ja kaiken keskellä on tietenkin mystinen salkku. Kuvauspäivä oli sovittu, lavasteet olivat valmiiksi kasassa ja kuvaukset pistettiin käyntiin. Kuvauspäivä oli tosiaan The Deception-kekkereitä seurannut päivä. Tarkoittaen sitä, että kaikki olivat valmiiksi sopivassa vireessä... tai sitten kohmeessa. Päättäkää te.

Napakan kolmetuntisen jälkeen video oli kuitenkin purkissa. Äärimmäisestä tehokkuudesta huolimatta materiaali oli ensiluokkaista. Suosikkikuvaustilannetta kysyttäessä vastaan edelleen Chasing A Dream. Lyhyt sessio, juuri oikean verran materiaalia ja vieläpä kaikki täysin onnistunutta. Vaikka materiaalin paljous on ainoastaan positiivinen ongelma, oli CAD:in editoiminen erittäin sujuvaa ja helppoa materiaalin napakkuuden ansiosta.

"Tohon", "Eiku tohon", "Tohonpas"

Ja tosiaan. Tuo otsikko. Casedin universumissa symbiootit osaavat halutessaan piilottaa olemuksensa ja toimia ihmisenkin ruumissa. Osa symbiooteista, tarkemmin ottaen niiden rauhanomaisempi Kyōkotsu-osasto suosiikin ihmismäistä ruumista, mutta erottuakseen tavallisten ihmisten joukosta, nämä päästävät symbioottisen verensä virtaamaan pintasuonissaan osoittaakseen osastonsa jäsenyyttään. Casedin päähahmo Zoeyn lisäksi SoulHealerin jäsenet maskeerattiin tilanteeseen sopiviksi, mutta koska ykkösmaskeeraajamme Annika huiteli teillä tietämättömillä, oli minun vuoroni tarttua kynään. Minun. Kynään.

Saanen selventää asiaa hieman. Minä olen hahmotuskyvyttömin ihminen maailmassa. Tämän lisäksi osaan myös ällistyttävän kyvyn tuhota kaiken, mihin kynällä kosken. Viimeksi kun tarkistin, SoulHealerin jätkillä kuitenkin oli edelleen jäsenet ja naamat tallella. Se päivä merkittiin historiankirjoihin päivänä, jolloin Niko ei pilannut kaikkea huonolla piirtojäljellään. Ajoituskin oli ihan sopiva.

Kuvaaja Susanna Koljonen meiningin keskellä. Ohjaajasetä tarkkailee
tilannetta lattialta käsin.

Casedin Facebook-sivua ihmetelleet varmasti myös huomasivat, että videolle pidettiin ihan kampanjakin. Ystävältämme Marvelilta lainattu idea kuvapitoisista lähtölaskennoista oli jo pienessä testissä Casedin Cannes-teaserin kanssa, mutta tässä sitä käytettiin ensimmäistä kertaa täysimittaisesti. Kampanjaan sisällytettiin myös "uteliaisuuden idea", joka markkinointimuotona ei koskaan paljasta julkaistavaa tuotetta/tuotosta, vaan pohjautuu mainonnan näkevien uteliaisuuteen. "Viisi päivää jäljellä", "Viisi päivää mihin?"

Että juurikin niin.

Yksi asia, mistä kuitenkin nautin kenties eniten tämän videon kanssa puuhailussa, oli pienien tarinanpätkien väsääminen, joita sitten lisäsin jokaisen lähtölaskentakuvan mukaan. Tarinamaailmoja rakentaessa pidän siitä, että saan ripotella asioita sinne tänne, sen sijaan että vain kertoisin kaiken lineaarisesti. Tarina kertookin, että tämä kyseinen video olisi osa Kyōkotsu-ryhmän kampanjaa. Se on viesti, joka halutaan näyttää koko maailmalle.

Ja nyt kun tiedätte, miten tämä video syntyi, voittekin katsoa sen vielä kerran. Allekirjoittaneelle yksi kaikkien aikojen mieluisimmista projekteista on lingottu onnistuneesti ilmoille ja nyt odotamme vain, että se löytää kohdeyleisönsä. Siinä se nyt olisi vielä kerran: https://www.youtube.com/watch?v=iswh9Dkdw6Q

Seuraavassa postauksessa jatkamme musiikkivideoiden rintamalla, mutta siirrymme hetkeksi pois sci-fi-projektieni maailmasta ja lähdemme tapaamaan uudenlaisia naamoja. Kysymys kuuluukin: Mitä hittoa minä tein elokuun alussa entisen Accept-keulamiehen Udo Dirkschneiderin ja Nightwishin Marco Hietalan kanssa?