Nyt se salkku pois päästä ja takaisin töihin, saamari!

On kulunut melkein kaksi kuukautta siitä hetkestä, kun revimme Katariinan kanssa viimeisiä lehtileikkeitä irti Timperintien väestönsuojan seiniltä ja kannoimme kameroita takaisin tuottajan työhuoneeseen. Viimeiset 10-tuntisiksi venyneet työpäivät olivat imeneet meistä viimeisetkin mehut ja kuvausten loputtua pidimmekin muutaman viikon ansaitun tauon projektin parista.

Elokuvan tila on tällä hetkellä virallisesti jälkituotantossa. Vaikka syksyn aikana tullaankin kuvaamaan vielä muutama täydentävä kohtaus, on viimeinen kuukausi kulunut jo materiaalia läpikäyden ja klippien ulkoista antia editoiden. Samaan aikaan kun omat viikkoni ovat kuluneet editointiohjelman parissa, on muutaman sadan kilometrin päässä pääpahuuden keskuksesta syntynyt jo luonnoksia elokuvan motion comic -osia varten. Samaan aikaan tietoa elokuvan olemassaolosta on levitetty erilaisten medioiden ja kautta ja tällä hetkellä Pure Legend Recordsin ja SoulHealer-bändin kanssa tehty yhteistyö tuottaa hedelmää ympäri maailman.

Mutta elokuvan nykytilasta huolimatta haluan palata vielä hetkeksi takaisin kuvausvaiheeseen ja sen kommelluksiin. Jatkankin suoraan siitä, mihin viimeksi jäin.

Kässärin ahmimista aamutuimaan.

Kun ajauduimme kuvauksissa kohti huhtikuun loppua, alkoi käydä selväksi, että yksi kuukausi ei millään tapaa ole tarpeeksi. Aikaa tarvittiin lisää ja tiimi suostuikin venyttämään tuotantovaihetta toukokuun puolelle. Kahden pääkuvaajan, Annikan ja Susannan kadottua omille teilleen erinäisistä syistä, jäimme etsimään tuuraajia. Kajaanilainen musiikki-ihme Ville "Wannabe" Kemppainen soi kuvauspaikkaa olemassaolollaan kokonaisen päivän ajan, kunnes Katariinan sairastelu siirsi meidät kuvaustauolle. Niinkin paljon, kuin olisin halunnut saada kuvaukset hyvissä ajoin pakettiin, pelasti tämä tauko käytännössä mielenterveyteni ylistressaantumiselta. Viikon ajan sain nukkua kokonaisia öitä ja aamulla ajatuskin vaihteeksi juoksi. Lopulta palasimme takaisin kuvauspaikalle kuvaaja Samu Rytkösen voimin ja suuri loppurutistus alkoi. Viimeinen viikko oli edessä. Tahti oli hurjempi kuin koskaan ja onnistuimme mahdottomassa. Saimme kuvaukset pakettiin kahta päivää ennen lopullista deadlinea.

"Maailman kartta" ja muita enemmän tai vähemmän hämmentäviä lavasteita.

Motivaatio piiskasi meitä eteenpäin kuin kurkkusalaatti lihapiirakan makua konsanaan. Lainien heittely kameraa päin helpottui päivä päivältä ja erityisesti Katariinan viimeisien päivien vedot olivat paikoitellen niskakarvoja nostattavan hyytäviä. Vaikka koen käyttömuistini olevan keskimääräistä kovempi, olin minä lopulta se, joka meinasi jäädä tahdista pois. Eipä sillä, en minä ajatellut uraa näyttelyn parissa jatkaa. Katariinalle sen sijaan tällä menolla aukeavat kaikki ovet. Kaikki kiitokset ja kunnia hänelle.

Tahti oli tosiaan kova, mutta kuvauspäivistä kaikkein hurjimmaksi osoittautui se viimeinen. Valo pilkotti tunnelin päässä. Takaraivossamme kaikui tieto siitä, että on olemassa teoreettinen mahdollisuus saada kuvaukset pakettiin "tänään". Miltei kellon ympäri kestänyt tehokkuuden suuri kuvaussessio sisälsi kiipeilyä katolle, kaksi tuntia talvikamppeissa epäinhimillisen pienessä kopissa, yhden musiikkivideoekslusiivikohtauksen ja jaffakeksien syöntiä keskellä metsää. Fyysisen kuoleman määrä kyseisenä iltana veti miltei vertoja The Deception -musiikkivideon kuvauksille ja siinä mukana olleet tietävät, millainen rulianssi se oli.

Vähemmästäkin ohjaajasetää mietitytti.

Lopulta homma saatiin kuitenkin kunnialla pakettiin. Seuraava päivä meni kuvauspaikkojen purkamisessa ja Cannes-kuulumisien tiedustelemisella.

Oikeastaan, en ole tainnut edes mainita. Mehän tosiaan menimme ja väänsimme markkinointipaketteja Cannesin elokuvajuhlille. Elokuvan tuottaja ja Cloudberry Servicen pääpiru Marko Karvonen mahdollisti itse eeppisyyden ja jakoi kyseisiä lipareita ympäriinsä. Legenda kertoo, että Kuunatsimies Timo Vuorensolalla olisi yksi näistä paketeista.

Mutta niin. Purkamisen keskellä se haikeus sitten lopulta iski. Yllättävän kodikkaaksi sisustettu väestönsuoja tarjosi meille rumia seiniään kahden kuukauden ajan ja tavaran repiminen matalaksi oli omalta osaltaan hyvin tunteellinen hetki. Pari viikkoa sitten perustin oman tukikohtani Kajaanin keskustaan ja yritinkin hakea pientä henkistä paluuta kuvauspaikalle ripustamalla seinille mahdollisimman paljon tavaraa elokuvan setistä. Efekti tuntuu kuitenkin olevan päinvastainen. Editointirumban keskellä kaipaus sairaan huumorin ja kaoottisen menon omaaviin kuvauksiin kasvaa päivä päivältä. Odotan kovasti seuraavaa tilaisuutta pistää uskollinen tiimi jälleen kokoon.

Mutta niin. Sellaisissa tunnelmissa se tuotantovaihe tuli hoidettua. Nyt ollankin sitten jälkituotannossa ja aivan eri tavalla ihmeellisiä pyöriä on laitettu pyörimään. Seuraava postaus syventyykin sitten enemmän ihan viime viikkojen tapahtumiin ja ehkä (jos kirjoitusmotivaationi suo), käännän katsetta jo hieman kohti tulevaisuutta.

Nyt kuitenkin haluan ottaa hetken hieman rennommin. Kolmen päivän festariputki on imenyt minusta vähäisimmätkin mehut pois ja niitä muistoja mielessäni pyöritellen kuittaankin tältä erää.

Saarela kiittää.