Myöhässä Saatana! Lordi - Skelectric Dinosaur

Olen viimein hyväksynyt, että tämä blogi (sekä formaatiltaan että sisällöltään) on kohtalaisen pahasti ajastaan jäänyt ja on olemassa ainoastaan siksi, että minulla on paikka arvostella Lordin levyjä. Toki voisin aivan hyvin pitää nämä ajatukset päässäni tai niiden arviolta kolmen ihmisen välillä, joiden kanssa aktiivisesti musiikista keskustelen, mutta samaan aikaan olisi myös rikos olla taltioimatta näitä ajatuksia jonnekin, missä niitä voidaan käyttää minua vastaan tulevaisuudessa. Ja kas siksi olemme täällä tänään. Lordin uusin pitkäsoitto Screem Writer's Guild julkaistiin tämän tekstin kirjoitushetkellä vain muutama päivä sitten, joten perinteen mukaisesti on aika kääntää katseet menneisyyteen ja vilkaista yhtyeen edellistä julkaisua. Olenhan hahmokaartani myötäillen jälleen myöhässä, saatana.

Tällä kertaa asiat ovat kuitenkin hieman toisin. Kokonaan uuden materiaalin sijasta Lordin edellinen julkaisu oli massiivinen seitsemän levyn paketti, Lordiversity, johon on koottu kaikki yhtyeen klassikkoalbumit 70-luvulta aina 90-luvun puoliväliin saakka. Ja koska en ole näitä albumeita koskaan tällä alustalla ottanut suurennuslasin alle, on tämä täydellinen tilaisuus hypätä aikakoneeseen ja lähteä tutkimaan bändin juuria ja selvittää, mitkä näistä Lordiversityn klassikoista ovatkaan ne parhaat. Ja siksipä tänään keskitymme bändin debyyttialbumiin, vuonna 1975 julkaistuun Skelectric Dinosauriin.

Bändin historiaa on tähän päivään mennessä puitu niin paljon, että sitä on aivan turha lähteä laajasti enää tässä avaamaan. Levytyssopimuksen vuonna 1974 itselleen kaapannut suomalaisyhtye valloitti radiokanavat ympäri maailman singlellään Day Off of the Devil, joka pomppasi listaykköseksi ensin Suomessa ja Ruotsissa sekä maailmanlaajuisen suosion räjähtäessä lopulta myös Yhdysvalloissa, jossa se pysyi listan kärjessä silloin ennätykselliset 17 viikkoa. Täysipitkä julkaisu seurasi muutaman kuukauden päästä ja juurrutti itsensä välittömästi hard rockin kulmakiviteokseksi.

Julkaisuajankohdaltaan tilanne ei olisi voinut olla mehukkaampi. Skelectric Dinosaur julkaistiin vain muutamaa viikkoa ennen Alice Cooperin ensimmäistä soololevyä, Welcome to My Nightmarea ja samana keväänä Kissin Dressed to Killin kanssa. Hard Rock väänsi silloin soittotilastot suvereenisti tahtiinsa ja Lordinkin tie vei nopeasti muutaman vuoden etumatkaa pitävien genretovereidensa perässä isoille areenoille. Detroitin Cobo Arenalla järjestetty ja taltioitu '75 Naked to Live -livealbumi on kuitenkin nykyisellään niin vaikea saada käsiinsä, että Skelectric Dinosaurin kappaleita on mahdotonta vertailla aikaisiinsa liveversioihin.

Onneksemme yhtye ei ole poikennut kiskoilta niin paljoa, että tämä albumi olisi jäänyt unholaan ja minulla olikin kunnia olla kuulemassa, kun levyn ehdottomasti kovin kiskaisu, nopeatempoinen ja yhtyeen tyylille uskollinen Carnivore raikui Tampereen keikalla joulukuussa 2022. Kappale on edelleen täydellinen Lordi-viisu tarttuvine kertosäkeistöineen.

Levy kokonaisuutena on ehtaa analogista 70-luvun puolivälin hard rockia. Singlejulkaisu Day Off of the Devil sekä levyn loppupuoliskon Blow My Fuse ovat vuosikymmenien varmistamia klassikoita, mutta omaan makuuni levyn parasta antia on aiemmin mainitun Carnivoren lisäksi yllättävänkin paljon modernia Lordia muistuttava The Tragedy of Annie Mae, jonka erinomaisesti soljuvat laulumelodiat ja taustalaulujen täydellinen yhteensovitus toimivat jo eräänlaisena teaserina sille, millaisen suunnan yhtye tulevaisuudessa tyylillisesti ottaisi. Vaikka Lordin nykyään tyypilliset kauhuelementit saivat odottaa ilmestymistään vielä noin vuosikymmenen verran, saa jo The Tragedy of Annie Maesta selvän kuvan, mihin oltiin vääjäämättä menossa.

Erityisesti on mainittava yksi yhtyeen kauniimmista outroista, ...And Beyond the Isle Was Mary, joka yhdessä levyn SCG-intron kanssa luovat eriskummalliset, mutta tunnelmalliset raamit muuten nykypäivän standardeilla pirteän levyn ympärille.

Valitettavasti tämän enempää vuolaita kehuja minun on levylle hankala antaa, sillä aikansa rockin subjektiivisuus saapuu väkivaltaisesti kampittamaan minut, jos yritän. Olen se tyyppi, jonka mielestä Kissinkin tuotanto muuttui oikeasti hyväksi vasta 1976 julkaistun Destroyerin rouheampien ja synkempien soundien myötä. Skelectric Dinosaur on aikansa klassikko, syystäkin, mutta puree ehdottomasti parhaiten niihin, joiden hard rock -suosikkisävellykset löytyvät 70-luvun alkupuolelta. Omalla kohdallani (ja tietyllä tapaahan tämä on positiivinen asia) Lordin tyyli on kehittynyt vuosien saatossa ainoastaan parempaan suuntaan. Vaikka Skelectric Dinosaur on ansaitusti yksi rockhistorian merkittävimmistä teoksista, ja luonnollisesti se, joka nosti yhtyeen maailmansuosioon, jää se omalla kohdallani kuitenkin Lordiversitylle kootuista albumeista heikoimmaksi. Levyn hiteiltäkin puuttuu se "draivi", joka nostaa päätään myöhemmillä levyillä yhtyeen keskinkertaisemmillakin kappaleilla.

En tahdo missään nimessä väittää Skelectric Dinosauria huonoksi albumiksi, koska sitä se ei ole. Oma, tätä hieman (mutta ei oikeasti kovin paljoa) raskaampi maku sai odotella sitä todellista Lordia vielä useita vuosia.

Kun tulevina viikkoina etenemme pitkin Lordiversityn albumeita, alan artikkelien pohjalle kasaamaan levyjen keskimääräistä paremmuusjärjestystä kuin minun aivoni ovat ne lajitelleet. Voin kuitenkin jo tässä vaiheessa paljastaa, että valitettavasti Skelectric Dinosaur ei tule poistumaan sen viimeiseltä sijalta.

Liity seuraani ensi viikolla, kun levylautasella pyörii vuoden 1979 klassikkoalbumi, Superflytrap, levy, joka ripusti discopallon Lordin treenikämpän kattoon ja polkaisi vuosisadan tanssit alkaneeksi.

Myöhässä Saatana! Lordi - Killection

Myöhässä Saatana! on kategoria niille arvosteluille, joiden tekemiseen tämän blogin elämänhallintataidottomalla ylläpitäjällä on mennyt niin kauan, että arvosteltava tuote on jo vaipunut epärelevanttiuden meren kuvainnolliseen Mariaanien Hautaan.

Lordin vuoden 2020 disketille painettu musiikkioksennus, ja yhtyeen kymmenes varsinainen äänite, Killection, on täsmälleen sitä, mitä levyn kanteen painettu tagline lupaa: "A fictional compilation album". En tosin syytä ketään, jolle tämä lausunto ei välittömästi valkene. Tällä orkesterilla kun on viime aikoina ollut jännittävä tapa kurotella sellaisia konsepteja, joihin yksikään muu musiikillinen ryhmittymä ei ole uskaltanut progressiivisuuden paatillaan seilata.

Tiivistettynä: Killection on ajatusleikki, jossa Lordi on ollut bändinä olemassa jo 1970-luvulta ja tuottanut aktiivisesti musiikkia siitä lähtien. Tämä kyseinen lepare on kokoelmalevy, jossa jokaiselta bändin kuviteelliselta menneiden aikojen levyltä on poimittu yksi viisu edustamaan. Lopputulos on yhtyeen merkillisin tuotos, jossa tyylit ja soundit vaihtelevat dramaattisesti biisien välillä, mutta ehdottomasti kappaleiden itsenäisiä vahvuuksia hyödyntäen.

Levyn syntymän historiasta voisi kirjoittaa tarvittaessa pienen romaanin, mutta ydinajatus piilee Mr. Lordin kyllästyneisyydestä siihen, että levyjä tehdessä disketille valittavien kappaleiden täytyy jostain syystä noudattaa aina yhtenäistä teemaa ja tyyliä - välillä vastoin biisien omaa parasta. Musiikkia apinan raivolla säveltävä Mr. Lordi päätti sitten heittää ajatuksen roskakoriin ja antaa jokaiselle Killectionin kappaleelle sellaisen kohtelun kuin ne kukin itsenäisinä teoksinaan ansaitsivat. Tämän johdosta biisejä äänitettiin ympäri Suomen useassa eri studiossa, useiden eri aikakausien äänitysvälineitä käyttäen. Lopputulos on autenttinen, historian havinaa kutitteleva sekamelska, jonka sisälle mahtuu kohtalainen määrä yhtyeen kaikkien aikojen parhaita pörähdyksiä.

Levyn sinkkukiskaisu Shake the Baby Silent onnistuu tekemään Rob Zombie -henkisen ysärirallin paremmin kuin Rob itsekään olisi siinä kulta-aikanaan onnistunut. Lyriikoidensa puolesta viisu on aivan käsittämätöntä dadaa ja kertsi polkee päälle kuin hurjistunut lauma kiimaisia gorilloita. Samaan aikaan aikajanan toisesta päästä kiskottu Apollyon on kuin pehmeimmilleen pyöristetty versio Alice Cooperin varhaisista, teatraalisimmista rykäisyistä. Sitten taas, esimerkiksi levyn kakkospuolikkaan kirkkain tähti, Zombimbo, kuulostaa välillä Kissiäkin Kissimmältä, mikä on bändin historian huomioiden kohtalainen saavutus. Vaikka näiden kahden yhtyeen välillä on aina ollut tiivis linkki erityisesti biisirakenteiden osalta, on tämä ensimmäinen kerta, kun Lordin sounditkin ihan oikeasti kuulostavat tärkeimmältä esikuvaltaan. Tässä auttoi varmasti analogiset äänitysvermeet, joilla viisu purkkiin painettiin.

Onnistuupa yhtye jatkamaan myös hyvin modernia sisältöäänkin. Sinkkulohkaisuksikin päätynyt I Dug a Hole in the Yard for You on levyn ainoa "nykyhetkeen" sijoittuva biisi ja se edustaa erinomaisesti Lordin entisestään kehittyvien laulumelodioiden kirkasta kärkeä.

Uskomatonta diversiteettiä genrensä sisällä esittävä Killection on kenties paras mahdollinen esimerkki Lordin uskomattomasta mukautuvuustaidosta. 20-vuotiasta uraa kutitteleva orkesteri onnistuu yhä löytämään uutta virtaa levytyksiinsä kaikkien näiden vuosien jälkeenkin. Killectioniakin riivaa muutaman jälkimmäisen puolikkaan keskinkertaisemman kokeilun lisäksi ainoastaan levyn merkillinen formaatti. Vaikka se väittääkin olevansa kokoelmalevy, on Killection muotoiltu olemaan kuin radiolähetys, jossa biisien väliin on isketty useita bändin pitkäaikaisen ystävän Ralph Ruizin fiktiivisiä juontoja, jossa "Monster Squadiksi" nimetyn bändin tuotannon soittaminen saa aikaan demonisia hyökkäyksiä. Valitettavasti nämä juonnot käyvät jo muutaman kuuntelukerran jälkeen kohtalaisen vanhoiksi, ja tämä on johtanut ainakin omalla kohdallani siihen, että albumi ei paljoa levylautasella pyöri, vaan ainoastaan digitaalisena soittolistana, josta juonnot on jätetty surutta pois.

Tämän lisäksi levyn jälkimmäiseltä puoliskolta löytyy pari kiskaisua, joilla ei minun tanssijalkaani saada vipattamaan. 90-luvun thrashia jäljittelevä Evil maistuu varmasti metallifaneille, mutta disco-Lordin vannoutuneena kannattajana en osannut siitä hirveästi innostua. Onneksi levy päättyy kohtalaisen vahvaan Scream Demoniin, joka jälleen kerran osoittaa Mr. Lordin parhaimmillaan erinomaisia laulumelodioita käärien levyn nätille 80-luvun värittämälle rusetille.

Kaiken kaikkiaan albumi edustaa musiikillisesti yhtyeen parhaimmistoa ja levytysfilosofiansa ansiosta miltei jokainen viisu tuntuu kuin tarkkaan valikoidulta singlehitiltä. Tästä päästäänkin sitten kätevästi siihen pöyristyttävään tosiseikkaan, että Killectionin pohjalta on tulossa noin viikko tämän arvostelun kirjoittamisen jälkeen... neljä albumia kerralla.

Paitsi, että ei ole. Minä huijasin teitä. Ja niin huijasi Lordikin aprillipäivänä 2021 väittämällä samaa. Totuushan kuitenkin on, että Lordi ei ole julkaisemassa neljää levyä kerralla... vaan seitsemän. Seitsemän saatanan levyä...

Pandemia-aika iski Lordiinkin aika kovaa. Kiertueet peruttiin käytännössä kokonaan kahdeksi vuodeksi ja Mr. Lordille jäi pelkkää aikaa- Ja se aika manifestoituu Lordiversitynä, 26.11.2021. julkaistavana kokoelmana, jossa on seitsemän upouutta albumia, jotka on valmistettu Killectionia vastaavalla filosofialla.

Käytännössä nämä ovat ne albumit, joilta Killectionin biisit on nostettu. Ne levyt vain lakkaavat nyt olemasta fiktiivisiä tehden taglinesta "A fictional compilation album" vain puhdasta, joskin kaunista valetta. Skaalaltaan puhtaaksi hulluudeksi muotoutunut Lordiversity miltei tuplaa yhtyeen tuotannon yhdessä yössä ja ainoa asia, josta aion valittaa on, että minä joudun tekemään näitä artikkeleita seitsemän ennen näitä seuraavan levyn julkaisua.

Mutta sitä ennen on aika tasata tilit ja pistää jälleen kerran yhtyeen levyt järjestykseen sen perusteella, kuinka paljon ne minun tanssijalkaani kutittelevat. Ja koska Lordiversity pistää tämän koko pakan aivan sekaisin, olen päättänyt nostaa alunperin julkaisematta jääneen Bend Over and Pray the Lordin myös listalle. Se tuntuu ainoastaan reilulta nyt, kun lista on muutenkin muotoutumassa perusteellisen sekavaksi. Joten pidemmittä puheitta...

1. Babez for Breakfast: Disco-Lordin luvattu maa jatkaa ykkösenä nyt ja tällä menolla kenties aina.

2. Deadache: Jonka vankka kakkossija lienee yhä ainoa todellinen haastaja ykkössijan Babezille huomattavasta tyylillisestä synkkyydestään huolimatta.

3. Monstereophonic - Theaterror vs Demonarchy: Jonka ensimmäinen puolikas jatkaa nousua suosikeissani. Let's Go Slaughter He-Man (I Wanna Be the Beast-Man in the Masters of the Universe) saattaa nimittäin olla koko yhtyeen parhaita ralleja.

4. The Arockalypse: Lordi-porttihuumelevy, jonka ainutlaatuiset soundit pitävät yhä pintansa.
5. Killection: Ottaa niukin naukin paikkansa viiden parhaan joukossa erinomaisella formaatillaan ja toinen toistaan vahvemmilla konsepteilla.

6. Get Heavy: On listallani toinen pitkän linjan voittajista osoittaen kestävänsä aikaa muutamaa modernimpaa albumia paremmin.

7. The Monsterican Dream: Toinen klassikko, joka pitää edelleen pintansa ja tarjoilee vielä tänäkin päivänä uusia löytöjä. Children of the Night on pyörinyt levylautasella viime aikoina paljon ja ehdottomasti ansaitusti.

8. Sexorcism: Levy, jonka parhaimmisto on puhdasta kultaa, mutta jonka keskinkertaisemmat viisut eivät lopulta koskaan nousseet väkijoukossa korkeammalle. Hittiviisuja ei lopulta ole hirveän montaa, vaikka niistä parhaat ovatkin jo miltei klassikoita.

9. Scare Force One: Kärsii lopulta Sexorcismin kanssa samoista ongelmista, joskin ihan hieman pahemmin. Albumin vahvat aloitus- ja lopetusbiisit eivät valitettavasti riitä pelastamaan kokonaisuutta. Tyylillisesti Sexorcismin kanssa kenties liian keskiarvo synkän kauhuelokuvalordin ja nopeatempoisen disco-Lordin välissä.

10. To Beast or Not To Beast: Joka varsinaisista albumeista jatkaa hännillä tunkkaisen äänimaailmansa vuoksi, joka valitettavasti pilaa muuten monet ihan mukavat sävellykset.
11. Bend Over and Pray the Lord: Yhtyeen vuonna 1999 julkaisematta jäänyt esikoislevy, joka sanalla sanoen on niin järkyttävää skeidaa, että se on melkein hauskaa. Jos haluaa kärsiä halvoista soundeista, nuotin vierestä hoilaamisesta tai muuten vain aivan käsittämättömistä musiikillista ratkaisuista, on tämä oikea levy sinulle... mutta sitä se ei ole minulle. Lordi-historioitsijoiden luvattu maa on korville lähinnä kärsimystä. Luojan kiitos Get Heavyltä ulos jäänyt Hulking Dynamo julkaistiin tämän hännillä tehden ostoksesta edes jollain tapaa miellyttävän. Kiittäkäämme manalan arkkipiispaa siitä, että tämä ei ollut se disketti, jolla yhtye maailmalle itseään lähti laukomaan.


Valitettavasti seuraavaan arvosteluun ei tällä kertaa ole kahta vuotta, kuten perinteeksi on jo muodostunut. Minulla on kohta seitsemän arvostelua kirjoitettavana enkä meinannut tehdä niitä kaikkia kerralla...

... paitsi jos säkitän tämän tällä kertaa oikein huolella.