Orkesterilirahdus: Maailman nätein bändi

Eletään taas sitä jännittävää aikaa vuodesta, jolloin ihmisen eteen tarjoillaan laadukasta kuunneltavaa musiikin muodossa. Viime viikolla tämä ilmentyi maailmaan rakenteeltaan (ja nimeltään) hämmentävän Monstereophonic: Theaterror vs. Demonarchy -nimisen albumin muodossa. Puoliksi perinteisen äänilevyn ja puoliksi konseptialbumin takana on tietenkin pieni ja monille tuntematon musiikkiyhtymä nimeltään Lordi ja vanhoille lukijoille on sanomattakin on selvää, että allekirjoittanut oli julkaisusta enemmän kuin täpinöissään.

Tältä lepareelta kuultu sinkkuviisu Hug you Hardcore on ollut nyt kuuntelussa muutaman viikon ja riffi pärisi heti niin monen apinan raivolla, että leukaluut jäivät ammolleen kiusallisen pitkäksi hetkeksi. Sen enempää en albumista tässä vaiheessa kuitenkaan kommentoi. Lopullinen tuomio kun vaatii vielä useita kuuntelukertoja. Siksi aionkin "puhua" siitä tavarasta, joka jo kauppojen hyllyiltä löytyy.

Monstereophonic on teknisesti jo yhtyeen kahdeksas levy, jos mukaan ei lasketa vuonna 2012 julkaistua, mutta jo yhdeksänkymmentä luvun puolella äänitettyä Bend Over and Pray the Lordia. Näihin seitsemään julkaistuun biisikasaan mahtuu melkoinen määrä tarinoita, omituisia vinkeitä ja ainutlaatuisia ominaisuuksia.

Niille, joille Lordi rajoittuu The Arockalypse -levyn yhden hitin ihmeeksi bändin ainutlaatuisuus ei välttämättä aukene, mutta totuus on, että yhtyeen musiikki on heitellyt genrensä sisällä melkoisia voltteja ja kierroksia. Tämä lienee suurin syy sille, miksi lepareiden paremmuusjärjestykseen laittaminen on itse asiassa yllättävän helppoa. Fanikunnankin sisällä nähdään melkoisen kärjistettyjä mielipiteitä siitä, mikä Lordi on se paras Lordi. Musiikkia on meinaan yllättävän moneenkin makuun vaikka yleissoundi ensikuulemalta vaikuttaakin hyvin johdonmukaiselta.

Tarkoitukseni olikin nyt pistää nämä lätyt suurpiirteiseen paremmuusjärjestykseen kulkien pohjalta kohti kärkeä. Lähtökohtaisesti pyrin rehelliseen kriittisyyteen faniasemastani huolimatta. Kenties kirjaamalla ajatuksiani pääsisin taas hieman syvemmälle omaan musiikkimakuuni ja siihen, mikä sitten lopulta toimii ja mikä taasen ei.

7. To Beast or not to Beast (2013)

Se, mitä Lordi sai tuottajalegenda Michael Wagenerin kanssa aikaan ensimmäisellä kerralla oli soundeiltaan pirteintä ja juhlavinta rockia miesmuistiin. Sen takia olikin niin ihmeellistä, että kombon toinen kyhäelmä To Beast or not to Beast oli lopulta pakettina melkoisen tunkkainen kokemus.

Siitäkin huolimatta, että levyn ykkössingle The Riff on sekä sävellyksellisesti, että sanoituksellisesti yksi yhtyeen parhaita, ellei jopa se parhain biisi, saa oikeasti kiinnostavia teoksia etsiä noin muuten sitten erinäisten kotieläimien kanssa.

Lordin albumien biisien järjestely on aina ollut mielestäni mielenkiintoinen, nimittäin ne energisimmät ja mielenkiintoisimmat kipaleet löytyvät melkein poikkeuksetta levyjen ensimmäisiltä puoliskoilta. Beastiltäkin edukseen nousee ehdottomasti kakkosbiisi I luv ugly, joka pistää väkisinkin jalan vipattamaan ja nyrkin puimaan ilmaa. Pian tämän ja edellämainitun The Riffin jälkeen meno kuitenkin lopahtaa, eikä sävellyksistä mitään maailmoja mullistavaa enää sen jälkeen löydy. Pääasiallinen ongelma levyllä on kuitenkin sen äärimmäisen tunkkainen miksaus.

Olen useiden tuttavieni kanssa käyttänyt Lordin levyjä arvioidessa niin kutsuttua kolmen levyn vertausta. Suurin osa yhtyeen julkaisuista menee jollain tapaa keskenään hyvin erilaisten Get Heavyn, The Monsterican Dreamin ja The Arockalypsen muotteihin. Esikoislevyn kevyt rokki, jatkon kauhuteemaiset metallisävelet ja Arockalypsen uniikki rouheus ovat kaikki helposti tunnistettavia arkkityyppejä, joihin myöhempiä levyjä oli helppo kategorisoida. Deadachen ja Monstericanin vertailu oli vähän liiankin helppoa, eikä ole mikään salaisuus, että Babez for Breakfast oli paluu Get Heavyn "juurille". Beast kuitenkin katkaisi tämän putken mitä merkillisimmällä tavalla. Levy oli ehdottomasti Lordin raskaammasta päästä, mutta soittimet tuntuivat usein hukkuvan toisiinsa ja kitaraa tunnuttiin painottavan epätavallisen paljon, kun otetaan huomioon aiempien albumien synavoittoisuudet. Tämä yhdistettyä siihen. kuinka levyn sävellykset tuntuivat vähän turhankin turvallisilta, on hyvin vaikeaa näin jälkikäteen innostua levystä ihan liikaa.

Kaikesta kritiikistä huolimatta on kuitenkin annettava kaikki pisteet mehevästi pärähtävälle outrolle, Otus' Butcher Clinicille, joka teknohenkisen alun jälkeen muotoutuu yhtyeen edesmenneen rumpali Otuksen (Tonmi Lillmanin) rumpusooloksi.

Kenties levy kokonaisuutena oli osa yhtyeen suruaikaa, menehtyneen rumpalin lisäksi kun kosketinsoittaja Awakin lähti vaihtoon. Omaan makuuni Lordi on aina toiminut energisen rockin ehdottomana eksperttinä ja To Beast or not to Beast jää kiusallisesti tämän määritelmän ulkopuolelle.

6. The Monsterican Dream (2004)

Jo kaksitoista vuotta täyttävä kakkosyskäisy valuu listalla näin alas pääosin samoista syistä, kuin ylempänä analysoitu To Beastkin. Albumin pelastukseksi kurottavat lopulta sen pienet yksityiskohdat. Nimittäin toisin kuin tuotantohelvetin myötä osumaa ottanut esikoislevy Get Heavy, The Monsterican Dreamille bändi sai mukaansa alunperin haluamansakin kauhuelementit. Biisien väleissä pauhaavat erikoistehosteet saavat kokonaisuuden tuntumaan melkein konseptialbumilta, vaikkei sellaisesta todellisuudessa ole kyse. Levy on kuitenkin tämän ansiosta todella miellyttävä kertakuunnelma. Se on alusta loppuun asti toimiva kokonaisuus.

Yksittäisiä viisuja levyltä onkin sitten taas hieman vaikeampi kiskoa. Pet the Destroyer on ylivoimaisesti levyn jyrähtelevin laukaus ja tätä ennen soivat My Heaven is Your Hell ja Blood Red Sandman jäävät myös vaivatta soimaan päähän. Sitten levy halkaistaankin taas laahaavalla slovarilla ja loppupäästä on Kalmageddonin lisäksi hankala löytää hohtoa. To Beastin kanssa kenties yhtyeen raskain albumi osaltaan vahvistaa teoriani siitä, että taidan kuitenkin olla sisimmiltäni enemmän rokki-ihminen, kuin metalli. Siitäkin huolimatta, että suurin osa suosikkiorkestereistani yleensä valuu jälkimmäisen genren puolelle.

Fanikunnassahan Monsterican Dream pitää yhä pintansa. Vuosien varrella mukaan on varmasti sekoittunut ripaus nostalgiaakin, mutta minunkin on pakko myöntää, että aivan tämän levyn kaltaista ei olla enää yhtyeeltä kuultu. Deadache istuu lähelle, mutta muutamalla merkittävällä erolla. Siitä kuitenkin lisää myöhemmin.

5. Get Heavy (2002)

Yhtyeen se oikeasti ensimmäinen lirahdus ei kuulosta siltä, miltä sen olisi kuulunut. Edesmenneen T.T . Oksalan tuotannon alaisuudessa ollut väännelmä ei edennyt yhtyeen toivomalla tavalla, joten miksauspuolella käännyttiin lopulta Led Zeppeliniä ja Iron Maideniakian naksutelleen Kevin Shirleyn puoleen.

Aikatauluissa pysyttiin ja levy saatiin valmiiksi, mutta levyn mentyä jo painoon bändille selvisi, että Lordin tyylille ominaiset syntikkamelodiat oli käytännössä hukutettu kokonaan. Itku ei kuitenkaan auttanut markkinoilla. Levy puskettiin ulos ja bändin omaksikin yllätykseksi alkoi niittämään menestystä. Totuushan on kuitenkin, etteivät soundit olleet ihan sellaista, mitä alunperin oltiin lähdetty hakemaan.

Tästäkin huolimatta Get Heavy on kenties se levy, johon olen alkanut vuosien varrella suhtautumaan myötämielisemmin. Kymmenen vuotta sitten olisin tyrmännyt levyn suorastaan tylsänä, mutta nopeahkot melodiat ja suorastaan typerän överit sanoitukset alkoivat hitaasti, mutta varmasti juurtumaan takaraivon uumeniin.

Vaikka levyltä löytyy suorastaan sietämättömiä ininöitä, kuten Last Kiss Goodbye ja Hellbender Turbulence, korvaavat Rock the Hell Outta Youn kovaääninen kuoromyllytys ja Biomechanic Manin discofiilis vikoja oikein mallikkaasti, Pakollisten hittibiisien lisäksi myös levyhampurilaisen sämpylät, Get Heavy ja Monster Monster maistuvat kerta kerralta paremmilta. Ja nyt puhutaan levystä, joka on pyorinyt omalla levylautasella sen vuosikymmenen ajan.

Jos haluaa kuulla maistiaisen siitä, miltä levy oli alunperin tarkoitus kuulostaa, kannattaa etsiä käsiinsä alkuperäisen Would You Love a Monsterman? singlen kappaleet. Sikäli mikäli olen oikein asian ymmärtänyt, ovat kyseisen kiekon äänitykset täsmälleen ne samat, mitkä pitkäsoitollekin lopulta päätyivät, mutta syntikoiden läsnäolo tuo mukaan sen vivahteen häikäilemätöntä poppia, joka bändin mukana on perinteisesti ollut.

4. The Arockalypse (2006)

Tämän ja listalta seuraavaksi löytyvän lätyn keskinäinen järjestys oli listan kaikista vaikein päätös. Ja vaikka nostalgia elää vahvasti The Arockalypsen ympärillä, oli sen pakko taipua vahvemman kilpailijansa edessä.

Älkää ymmärtäkö tätä väärin, The Arockalypse on loistava albumi ja väittäisin, että tämän listan ensimmäinen lätty, jonka kohdalla biisit alkavat tasaisesti ylittää kylmien väreiden haamurajan. On kuitenkin todettava, että myöhempinä vuosinaan Lordista löytyi vaihde, jolla puksutettiin vielä tätäkin tapausta lujempaa.

Mutta Arockalypsellä on aina oma uniikki paikkansa Lordin historiassa. Hard Rock Hallelujaheista viis, tällä levyllä yhtye löysi viimein sen uniikin rouheuden ja soundien kirkkauden yhdistelmän jollaista muilta alan orkestereilta ei yksinkertaisesti löydy. Jyrki Tuovisen tuottama pläjäys ei sisällä ainuttakaan oikeasti huonoa kappaletta, vaikka muutamat levyn loppupuolen väännökset jäävätkin hieman hittikkäämpien tovereidensa jalkoihin. The Arockalypse on Lordin ensimmäinen Lordin kuuloinen levy. Se tuntuu siltä, kuin palaset olisivat viimein loksahtaneet kohdalleen. Udo Dirkschneiderin kanssa kiskaistu They Only Come Out At Night ja härskihkö tykitys nimeltä Who's Your Daddy? ovat yhä tänä päivänäkin yksiä allekirjoittaneen kaikkien aikojen suosikkiviisuista. Myöskin tähän asti verrattaen latteiksi osoittautuneet slovarit saivat mukavan tauon, sillä It Snows in Hell (vähintäänkin levyn erikoispainokselta löytyvä pehmeämmin laulettu versio) lienee yhä yksi bändin ikonisimpia kappaleita.

Jos olisin käyttänyt jotain Last.FM -kaltaista palvelua tämän levyn julkaisun aikaan, olisivat kuunteluluvut varmasti jotain täysin älytöntä. Tämä on minulle se levy, jolta osaan jokaisen biisin ulkoa vaikka unissani. Tämä levy asetti riman, joka piti pystyä ylittämään. Onnekseni yhtye siinä myös on pääosin onnistunutkin, sillä kaikki loput listalta löytyvät levyt on julkaistu vuoden 2006 ja The Arockalypsen jälkeen.

3. Scare Force One (2014)

Edellämulkaistun The Arockalypsen fiilis on toistunut mielestäni tasan kerran. Scare Force One on syyllinen ja kärsijöinä (vaiko kuitenkin nauttijoina?) olemme me kuuntelijat.

Levyn julkaisun yhteydessä melkein julistin levyn yhtyeen parhaaksi. Sittemmin hieman maltillisemmalla mielellä havaitsin levyn omaavan yhtyeelle kohdallani perinteisen ongelman; puolet levystä oli puhdasta rautaa, kun taas puolet unohtuivat useista kymmenistä kuuntelukerroista huolimatta. Mutta silloin kun tärähtää, niin jytiseekin oikein kunnolla. Levyn nimikkokappale Scare Force One, sekä päättävä Sir, Mr. Presideath, Sir! ovat kenties koko yhtyeen parhaimpia repäisyjä. Näiden lisäksi levyltä löytyy koko yhtyeen eeppisin SCG-intro, sekä hyytävä pianosoolo Hella's Kitchenin muodossa.

Se vähemmän kiinnostava tuotantokaan ei ole mitenkään karmaisevaa. Vaikka en kuollaksenikaan muista miten vaikka House of Ghosts tai The United Rocking Dead kulkevat, rallattavat teokset kuten How To Slice a Whore, sekä melkoisilla kauhuskeneillä höystetty Hell Sent in the Clowns mitä erinomaisimmin.

Tämä on se levy, joka minulla on yhä kasvuvaiheessa. Lopullinen mielipide vaihtelee epätasaisen loistavan ja loistavan epätasaisen välillä, mutta se on varmaa, että sävellyksellisesti tämä levy osuu useaan jättipottiin, joka niukin naukin nostaa sen tasaisen vahvan The Arockalypsen yläpuolelle.

2. Deadache (2008)

Deadache. Lordin viisukrapulalevy. Ja minulle se tapaus, joka vahvistaa väitteen "hyvä musiikki on hyvää". Meinaan, kun tuolla listan alkupäässä selittelin sitä, miten tämän bändin metallimmat tuotokset tuntuvat olevan ne, jotka eivät iske, niin sitten Deadache kuitenkin onnistui löytämään täydellisen balanssin raskaiden kauhuteemojen ja selkeän hyvän miksauksen keskeltä.

Tämä levy on meinaan täynnä hittejä. Bite it Like a Bulldog on bassoriffeineen ehkä orkesterin muhkein biisi. Samalla linjalla jatkaa energinen Man Skin Boots, jonka bassoriffin ja kitarasoolon kombo nostaa yhä ihon kananlihalle. Tältä levyltä löytyy myös yhtyeen paras illan hidas. Evilyn uskaltaa viimein olla oikeasti temmoltaan hidas, eikä jää jonnekin rokkenrollin ja hempeän pianomusiikin kiusalliseen välimaastoon.

Ehkä hämmentävin osa albumia ovat kuitenkin ne biisit, jotka eivät kokonaisuudelle päätyneet. Ainoastaan erikoispainoksilta löytyvät Hate at First Sight ja Where's the Dragon? edustavat yhtyeen parhaimmistoa. Näistä jälkimmäisessä hohtaa jälleen basisti Oxin säveltämä riffinpoikanen. Ox - Mr. Lordi -kombo onkin sävellyksiltään usein osoittautunut levyjen kirkkaimmaksi eliitiksi.

On täysin totta, että levyn yleisfiilis on välillä jopa masentava, mutta neljättä levyään vääntäessä bändi selkeästi kuitenkin jo tiesi, miltä bändin kuului kuulostaa. Deadachella ei ole ainuttakaan edes keskinkertaista kappaletta ja vaikka se toimii ehyenä kokonaisuutena aivan kuten vaikka The Monsterican Dreamkin, on sillä myös tarpeeksi erokseen erottuvia helmiä tyydyttämään kaltaisiani energiaa kaipaavia kuuntelijoitakin.

1. Babez for Breakfast (2010)

En osannut odottaa varsinaisesti mitään, kun kuulin uutisen siitä, että Lordin seuraava levy tehdään Yhdysvalloissa ja, että puikoissa olisi kuuluisa Michael Wagener. Yhteinen sävel oli kuulema löytynyt, mutta spekulointi oli hankalaa ennen kuin pöytään iskettiin ensimmäinen single: This Is Heavy Metal.

Siinä meinasi sedällä lurahtaa lusikalliset. Biisihän oli ihan mieletön! Taustakuorot raikasivat, riffi myllytti eteenpäin jarruttoman junan voimalla. Sävellys pisti heti jalan vipattamaan. Lordilta oli viimein löytynyt se bilevaihde, mitä Get Heavy oli alunperin yrittänyt olla.

Sitten ulos saatiin koko albumi (tai sitä ennen MySpaceen* tipahdelleita yksittäisiä biisejä) ja kappaleet olivat toinen toistaan energisempiä. Fanikunta nosti Rock Policen välittömästi yhdeksi yhtyeen parhaista biiseistä. Itse rakastuin myös I Am Bigger Than Youn armottomaan tykitykseen ja Nonstop Niten poppidiskokuvioihin. Give Your Life For Rock and Roll osoittautui mahtipontiseksi kuorolauluksi rockin edesmenneille legendoille. Levyn loppupuolelta löytyvä viisu hulluksi tulleesta isoäidistä pisti välittömästi hymyn huulille.

Kun kyseessä bändiksi kutsuttu kollaasi ihmisiä ja musiikkilaji on raskaammanpuoleinen, on optimaalinen kappale alle neljä minuuttia ja ehdottoman kertosäevetoinen. Näin opetti KISS Lordille ja näin opetti Lordi minulle. Tämä levy on kuin opinnäytetyö tälle väittelle. Tällä lepareella Lordi todisti olevansa kovin orkesteri tämän planeetan rajojen sisäpuolelta. Tämä on bilelevy. Tämä on tanssilevy. Tämä on rokkenrollia ja tämä on hirviöiden mekastusta. Tämä on minulle se raja, jonka toivon bändin vielä jonakin päivänä ylittävän.

Babez for Breakfastin ensimmäisestä kymmenestä kuuntelukerrasta muistan vain sen loputtoman hyvän fiiliksen, minkä ne taakseen jättivät. Tänä päivänä albumi on tasaisen varmaa piristysmusiikkia, jolla saa hymyn huulille huonosti nukuttujen öiden jälkeen.



Muutamista ajatuksista huolimatta tämä viime viikolla ilmoille levähtänyt bändin uusi pitkäsoitto vaatii tosiaan vielä sulattelemista. Ensivaikutelma on ehdottomasti positiivinen, mutta genrerajat ovat paukkuneet sen verran, että vertailu tulee olemaan harvinaisen hankalaa. Olisitteko odottaneet Lordia, joka kuulostaa Thrash-metallilta? Sitä meinaan on nyt tarjolla.





* Ai olitko sinäkin unohtanut MySpacen olemassaolon? Ei hätää. Niin minäkin!