Myöhässä Saatana! Lordi - Skelectric Dinosaur

Olen viimein hyväksynyt, että tämä blogi (sekä formaatiltaan että sisällöltään) on kohtalaisen pahasti ajastaan jäänyt ja on olemassa ainoastaan siksi, että minulla on paikka arvostella Lordin levyjä. Toki voisin aivan hyvin pitää nämä ajatukset päässäni tai niiden arviolta kolmen ihmisen välillä, joiden kanssa aktiivisesti musiikista keskustelen, mutta samaan aikaan olisi myös rikos olla taltioimatta näitä ajatuksia jonnekin, missä niitä voidaan käyttää minua vastaan tulevaisuudessa. Ja kas siksi olemme täällä tänään. Lordin uusin pitkäsoitto Screem Writer's Guild julkaistiin tämän tekstin kirjoitushetkellä vain muutama päivä sitten, joten perinteen mukaisesti on aika kääntää katseet menneisyyteen ja vilkaista yhtyeen edellistä julkaisua. Olenhan hahmokaartani myötäillen jälleen myöhässä, saatana.

Tällä kertaa asiat ovat kuitenkin hieman toisin. Kokonaan uuden materiaalin sijasta Lordin edellinen julkaisu oli massiivinen seitsemän levyn paketti, Lordiversity, johon on koottu kaikki yhtyeen klassikkoalbumit 70-luvulta aina 90-luvun puoliväliin saakka. Ja koska en ole näitä albumeita koskaan tällä alustalla ottanut suurennuslasin alle, on tämä täydellinen tilaisuus hypätä aikakoneeseen ja lähteä tutkimaan bändin juuria ja selvittää, mitkä näistä Lordiversityn klassikoista ovatkaan ne parhaat. Ja siksipä tänään keskitymme bändin debyyttialbumiin, vuonna 1975 julkaistuun Skelectric Dinosauriin.

Bändin historiaa on tähän päivään mennessä puitu niin paljon, että sitä on aivan turha lähteä laajasti enää tässä avaamaan. Levytyssopimuksen vuonna 1974 itselleen kaapannut suomalaisyhtye valloitti radiokanavat ympäri maailman singlellään Day Off of the Devil, joka pomppasi listaykköseksi ensin Suomessa ja Ruotsissa sekä maailmanlaajuisen suosion räjähtäessä lopulta myös Yhdysvalloissa, jossa se pysyi listan kärjessä silloin ennätykselliset 17 viikkoa. Täysipitkä julkaisu seurasi muutaman kuukauden päästä ja juurrutti itsensä välittömästi hard rockin kulmakiviteokseksi.

Julkaisuajankohdaltaan tilanne ei olisi voinut olla mehukkaampi. Skelectric Dinosaur julkaistiin vain muutamaa viikkoa ennen Alice Cooperin ensimmäistä soololevyä, Welcome to My Nightmarea ja samana keväänä Kissin Dressed to Killin kanssa. Hard Rock väänsi silloin soittotilastot suvereenisti tahtiinsa ja Lordinkin tie vei nopeasti muutaman vuoden etumatkaa pitävien genretovereidensa perässä isoille areenoille. Detroitin Cobo Arenalla järjestetty ja taltioitu '75 Naked to Live -livealbumi on kuitenkin nykyisellään niin vaikea saada käsiinsä, että Skelectric Dinosaurin kappaleita on mahdotonta vertailla aikaisiinsa liveversioihin.

Onneksemme yhtye ei ole poikennut kiskoilta niin paljoa, että tämä albumi olisi jäänyt unholaan ja minulla olikin kunnia olla kuulemassa, kun levyn ehdottomasti kovin kiskaisu, nopeatempoinen ja yhtyeen tyylille uskollinen Carnivore raikui Tampereen keikalla joulukuussa 2022. Kappale on edelleen täydellinen Lordi-viisu tarttuvine kertosäkeistöineen.

Levy kokonaisuutena on ehtaa analogista 70-luvun puolivälin hard rockia. Singlejulkaisu Day Off of the Devil sekä levyn loppupuoliskon Blow My Fuse ovat vuosikymmenien varmistamia klassikoita, mutta omaan makuuni levyn parasta antia on aiemmin mainitun Carnivoren lisäksi yllättävänkin paljon modernia Lordia muistuttava The Tragedy of Annie Mae, jonka erinomaisesti soljuvat laulumelodiat ja taustalaulujen täydellinen yhteensovitus toimivat jo eräänlaisena teaserina sille, millaisen suunnan yhtye tulevaisuudessa tyylillisesti ottaisi. Vaikka Lordin nykyään tyypilliset kauhuelementit saivat odottaa ilmestymistään vielä noin vuosikymmenen verran, saa jo The Tragedy of Annie Maesta selvän kuvan, mihin oltiin vääjäämättä menossa.

Erityisesti on mainittava yksi yhtyeen kauniimmista outroista, ...And Beyond the Isle Was Mary, joka yhdessä levyn SCG-intron kanssa luovat eriskummalliset, mutta tunnelmalliset raamit muuten nykypäivän standardeilla pirteän levyn ympärille.

Valitettavasti tämän enempää vuolaita kehuja minun on levylle hankala antaa, sillä aikansa rockin subjektiivisuus saapuu väkivaltaisesti kampittamaan minut, jos yritän. Olen se tyyppi, jonka mielestä Kissinkin tuotanto muuttui oikeasti hyväksi vasta 1976 julkaistun Destroyerin rouheampien ja synkempien soundien myötä. Skelectric Dinosaur on aikansa klassikko, syystäkin, mutta puree ehdottomasti parhaiten niihin, joiden hard rock -suosikkisävellykset löytyvät 70-luvun alkupuolelta. Omalla kohdallani (ja tietyllä tapaahan tämä on positiivinen asia) Lordin tyyli on kehittynyt vuosien saatossa ainoastaan parempaan suuntaan. Vaikka Skelectric Dinosaur on ansaitusti yksi rockhistorian merkittävimmistä teoksista, ja luonnollisesti se, joka nosti yhtyeen maailmansuosioon, jää se omalla kohdallani kuitenkin Lordiversitylle kootuista albumeista heikoimmaksi. Levyn hiteiltäkin puuttuu se "draivi", joka nostaa päätään myöhemmillä levyillä yhtyeen keskinkertaisemmillakin kappaleilla.

En tahdo missään nimessä väittää Skelectric Dinosauria huonoksi albumiksi, koska sitä se ei ole. Oma, tätä hieman (mutta ei oikeasti kovin paljoa) raskaampi maku sai odotella sitä todellista Lordia vielä useita vuosia.

Kun tulevina viikkoina etenemme pitkin Lordiversityn albumeita, alan artikkelien pohjalle kasaamaan levyjen keskimääräistä paremmuusjärjestystä kuin minun aivoni ovat ne lajitelleet. Voin kuitenkin jo tässä vaiheessa paljastaa, että valitettavasti Skelectric Dinosaur ei tule poistumaan sen viimeiseltä sijalta.

Liity seuraani ensi viikolla, kun levylautasella pyörii vuoden 1979 klassikkoalbumi, Superflytrap, levy, joka ripusti discopallon Lordin treenikämpän kattoon ja polkaisi vuosisadan tanssit alkaneeksi.