Myöhässä Saatana! Lordi - Sexorcism

Myöhässä Saatana! on kategoria niille arvosteluille, joiden tekemiseen tämän blogin elämänhallintataidottomalla ylläpitäjällä on mennyt niin kauan, että arvosteltava tuote on jo vaipunut epärelevanttiuden meren kuvainnolliseen Mariaanien Hautaan.

Jännittävästi nimetty Sexorcism on Lordin yhdeksäs studioalbumi, jonka on tuottanut Suomen maaperään tiukasti juurtunut rokkimies Mikko Karmila. Kuten edelliselläkin kerralla (Scare Force One) miehen luotsatessa, Sexorcism on vähän-niinkuin-melkein-konseptialbumi-paitsi-ei-ihan-sitten-kuitenkaan. Hieman ennen levyn julkaisua lupailtiin yhtyeen kaikkien aikojen eniten pahennusta aiheuttavaa lettua. Tältä osin lopputulos oli ehkä hieman pettymys, sillä lopulta käteen saatiin parin raflaavan biisinnimen lisäksi lähinnä aika tavanomaisia pikkuseksikkäitä lyriikoita, jotka eivät lopulta ihan hirveästi eroa bändin keskimääräisestä tasosta. Vai joko Hug You Hardcore on niin vanha viisu, että olemme unohtaneet sen kertovan niistä asioista, mitä nyrkillä ei tehdä nakkikioskin jonossa?

Musiikkinsa puolesta levy on kuitenkin melko jännittävä. Lordin musiikillinen tyyli jatkaa hidasta matkaansa kohti progempaa. Edellisen Monstereophonic-levyn toinen puolikas, Demonarchy, oli bändiltä melkoisen uskalias kokeilu raskaammasta ja rakenteellisesti monimutkaisemmasta suunnasta. Sexorcism integroi tämän kokeilun hieman perinteisemmän Lordi-albumin muottiin ja lopputulos on jälleen kerran jotain uutta ja erilaista. Biisit ovat pidempiä kuin koskaan, keskimäärin raskaita ja teknisesti aiempaa tuotantoa vaikuttavampaa. Sävellystyöstä pääasiallisesti vastuussa oleva Tomi Putaansuu todistaa levyllä taas tietävänsä musiikista jotain, mitä me kuolevaiset emme tiedä. Yhtään huonoa sävellystä bändiltä ei ole löytynyt varmaan vuosikymmeneen, eikä Sexorcism ole siinä poikkeus.

Levyn avausraita, Sexorcism, on yksi bändin kaikkien aikojen parhaita. Intron rummut jytisevät niin lujaa, että kuuntelijan pakarat perustavat henkilökohtaisen avaruusohjelman ja ampaisevat itsensä lähimpään naapurigalaksiin. Kertosäe on ehkä koko albumin tarttuvin ja seitsemän minuutin pituudesta huolimatta viisu onnistuu pitämään kiinnostuksen loppuun asti jopa kaltaiseni kolmen minuutin kertosäefanaatikon mielestä.

Lordille jo perinteisesti, albumin ensimmäinen puolikas on ehdottomasti se voimakkain. Your Tongue's Got The Cat onnistuu olemaan yhtyeen toinen balladi koskaan, joka sai niskakarvat imitoimaan erektiota (Deadache-levyn Evilyn pitää vielä pintansa yhtyeen parhaana hitaana). Kappaleen sanoitukset ja erityisesti herra Lordin laulumelodiat ovat tässä poikkeuksellinen vaikuttavia. Albumin ensimmäinen sinkkulohkaisu, Naked in My Cellar, sen sijaan edustaa bändin kaikkien aikojen parhaita yleisönhuudatusbiisejä. Kymmenen vuotta sitten kyseessä olisi ollut varmasti allekirjoittaneen kaikkien aikojen suosikkikappale. Livenä Helsingissä viime vuoden lopulla tämän kokeneena voin myös vahvistaa, että jokainen yleisön edustaja osasi biisin sanat ulkoa. Tämän hyräilyä julkisella paikalla saa tosin hieman varoa...

Valitettavasti supervahvan alun jälkeen levylle käy se, mikä Lorton levyille aika usein tuppaa. Kaikkein kirkkaimmat hitit jäävät uupumaan levyn toiselta puoliskolta. Vaikka esimerkiksi Rimskin Assassinin kertosäe on puhdasta neroutta ja Sodomesticated Animal on jälleen lauluteknisesti miellyttävää kuunneltavaa, jää turhan moni levyn biiseistä laahaamaan paikalleen. Tämä on ongelma, josta Lordi ei ole vieläkään harmikseni päässyt eroon. Moni hieman vaisuksi jäävä biisi saisi kummasti lisää eloa jo hienoisella temmon nostamisella. Ihan jokaista ongelmaa sekään ei tosin korjaisi, sillä levyä vaivaa myös useampi hieman epäinspiroitunut kertosäe, usein silloinkin kun biisissä olisi vahvat säkeistöt ja c-osatkin. Erityisesti hampaankoloon jää levyn puolivälin nimellään suuria lupauksia tekevä Polterchrist, joka lupaavan intronsa jälkeen ei jää päähän väkisinkään.

Yhtään oikeasti huonoa biisiähän levyltä ei löydy, mutta yhtyeeltä, jonka viisujen määrä alkaa lähennellä parinsadan luokkaa, tie allekirjoittaneen suosikkialbumeihin vaatii jo melkoisen paljon. Ja vaikka tyylinsä puolesta Sexorcism edustaa yhtyeelle uuden uljaan ajan alkua, tuntuu minusta, että muutamaa ensimmäistä kappaletta lukuunottamatta Sexorcism jäänee niiden vähemmän levylautasella pyörivien diskettien joukkoon. Tosin siitäkin huolimatta, vahvimmillaan levy on koko yhtyeen parasta antia.

Yhdeksännen albumin jälkeen Lordin levyjen paremmuusjärjestys näyttää omasta mielestäni jokseenkin seuraavanlaiselta:

1. Babez for Breakfast: Disco-Lordin luvattu maa, jonka ykkössija tuskin koskaan pääsee järkkymään.
2. Deadache: Jonka tunnelma ja sävellystyö on yhä vertaansa vailla.
3. Monstereophonic - Theaterror vs Demonarchy: Joka tarjoaa sekä yhtyeen parhaan henkisen jatko-osan Babez for Breakfastille, sekä sävellystyöltään vaikuttavimman kokonaisuuden konseptialbumi Demonarchyn muodossa.
4. The Arockalypse: Levy, jota arvostan vuosi vuodelta hieman enemmän uniikin soundinsa ja energisten sävellystensä ansiosta. En myöskään poista mahdollisuutta, että katson tätä kaikkien voimakkaimpien nostalgia-lasien lävitse.
5. Sexorcism: Joka nauttii kaikesta huolimatta suosiotani yhtyeen "keskimmäisimpänä" levynä,
6. Scare Force One: Joka lienee viimeaikaisissa pohdinnoissani yhtyeen suurin häviäjä. Muutamasta suurenmoisesta biisistä huolimatta kokonaisuus ei ole kestänyt aivan niin hyvin aikaa, kuin olisin toivonut.
7. Get Heavy: Erinomaisesti yhä toimiva klassikkolevy, jota hidastaa ainoastaan yhtyeen ainoat oikeasti huonot biisit.
8. The Monsterican Dream: Tiivis ja tunnelmallinen kokonaisuus, jonka ongelma on ainoastaan yksittäisien kappaleiden hohdon puutteessa.
9. To Beast or Not To Beast: Vaikka sisältääkin ehkä koko yhtyeen historian parhaan biisin muodossa The Riff, levyn yleinen tunkkainen miksaus peittää alleen lätyn kelvollisetkin sävellykset.


Kymmenettä odotellessa.